Korkeakoulujen tulevaisuuden kehityssuunnista

Keskusteluissa korkeakoulujen (jatkossa yliopistot ja korkeakoulut) kollegojen kanssa tulevaisuudesta tiivistyi ajatukset nelikenttään. Siinä toisena akselina on markkinavetoisuus-valtiojohtoisuus ja toisena yhteistyö-hajaantuminen. Tässä kirjoituksessa tarkastelen tilannetta ainoastaan opetuksen näkökulmasta.

Valtiojohtoisuudella tarkoitetaan ohjausmekanismia, jossa lain, asetusten ja säädösten kautta ohjataan korkeakoulujen toimintaa. Tässä mekanismissa esimerkiksi säädellään kriteeristöä uusien koulutusvastuiden tai rahoituskelpoisuuksien kautta. Markkinavetoisuudella tarkoitetaan tässä kysyntäpohjaista kehittämistä, jossa regulaation rooli kehityksessä on enemmän turvata kehitystä kuin asettaa sille suuntaa tai tavoitetta.

Yhteistyöllä tässä ymmärretään korkeakoulujen muodostamat sopimukselliset, toiminnalliset tai rakenteelliset mallit. Näillä pyritään löytämään ratkaisuja yhteistyöhön osallistuvien korkeakoulujen haasteisiin. Hajaantuminen taas kuvaa kehitystä, jossa toiminnallisista, kilpailullisista, luottamuksen puutteesta, taloudellisesta tai muusta syystä korkeakoulujen kannattaa toimia yksin.

Korkeakoulutus on ollut pitkään tiukasti valtiojohtoisesti säädeltyä. Korkeakoulurahoituksen yhtenä kantavana ajatuksena on myös ollut kansallisien toimintamallien ja yhteistyön tukeminen – esimerkkinä tietojärjestelmät, valintakokeet tai vaikka kansainvälisten opiskelijoiden tuen kehitysohjelmat. Tämä ohjaus on johtanut stagnaatioon, jossa nykyisillä toimintamalleilla ja rakenteilla pyritään ratkaisemaan uusia haasteita; korkeakoulutuksen tarpeen kasvamista, rahoituksen paikallaan polkemista, lahjakkaiden opiskelijoiden alenevaa kynnystä muuttaa ulkomaille sekä opiskelija-aineksen toiveiden muutosta. 

Korkeakoulut ja erityisesti yliopistot ovat voimakkaita vetovoimatekijöitä muuttoliikkeelle, erilaisille rahoitusinstrumenteille sekä talouskasvulle. Siksi korkeakoulujen identiteetti ja merkitys toiminta-alueillaan sitovat päättäjien mahdollisuuksia löytää uudenlaisia toiminnallisia tai rakenteellisia ratkaisuita – mistään yksiköstä ei olla valmiita luopumaan, pois lukien mahdolliset alueelliset fuusiot, joissa yliopiston arvovaltaa saadaan alueelle, jossa toimintaa aiemmin ei ole ollut. Vallitsevaa tilaa ylläpitää siten aluelähtöinen toive tilanteen jatkumisesta nykyisellään.

Korkeakoulutusjärjestelmän opiskelijakohtainen perusrahoitus on alentunut. Tämä on tapahtunut. Voimakkain muutos rahoituksessa on tapahtunut vuosina 2007-2017, jolloin painopistettä on siirretty yliopistosektorille. Tuona aikajaksona koulutuksen käyttömenot opiskelijaa kohden kasvoivat n.12.400€:sta n.15.400€:oon yliopistoissa ja laskivat n.7.800€:sta n.6.800€:oon ammattikorkeakouluissa. Sittemmin erityisen voimakas kasvu opiskelijamäärissä 2020-luvulla pienensi entisestää liikkumavaraa ammattikorkeakoulutuksessa, mutta yliopistosektorilla aloituspaikkoja pystyttiin avaamaan maltillisemmin. Kehityksen lopputuloksena 2023 korkeakoulujen aloituspaikan vastaanotti 55.470 AMK- ja 34.557 yliopisto-opiskelijaa. (vipunen.fi, 24.2.2024)

Tulevaisuuden työelämätarve

Ennakointiforumin (https://www.oph.fi/fi/tilastot/tyovoiman-koulutustarve-2040) näkemyksen mukaan vuoteen 2040 avautuvista työpaikosta suurin osa tarvitsee nykyistä korkeamman koulutustason. Tätä tavoitetta tukee myös hallitusohjelman tavoite nuorten aikuisten määrän nostamisesta 50% ikäluokasta 2030 mennessä. Kun tämä yhdistetään elinkeinoelämän viestiin nykyistä tarve- ja markkinalähtöisemmästä korkeakoulutuksesta kasvaa paine siirtyä em. nelikentässä vasemmalle.

Työelämälähtöisen korkeakoulutuksen osuvuutta halutaan parantaa tukemalla korkeakoulujen rahoitusmallin kautta yrityksissä ja yhteisöissä tehtävää TKI-työtä. Mekanismi palkitsee perusrahoituksen kasvuna kilpaillun rahoituksen kautta tehtävän työn. Tämän instrumentin integroiminen osaksi opetustarjontaa on jakautunut yliopistojen perustutkimuksen ja ammattikorkeakoulujen soveltavan työelämälähtöisen tutkimuksen painotuksiin. Yliopistojen osalta työelämälähtöisyyttä tuetaan esimerkiksi 2024 julkaistulla, 255M€ rahoituksella työelämätarvelähtöiseen tohtorikoulutukseen.

Kun korkeakoulujärjestelmä tuottaa koulutussisältöjä, on yleisenä haasteena niiden ajantasaisuus – erityisesti nopeasti päivittyvien työelämätarpeiden osalta. Samalla hukataan merkittävästi mahdollisuuksia koulutuksen laadun kehittämiseen. Tuottamalla samoja koulutussisältöjä korkeakoulukohtaisesti tyydymme keskinkertaisuuteen. Jos resurssit voitaisiin kohdistaa yhdessä laadukkaan sisällön tuottamiseen, voitaisiin opiskelijan kokemaa opetuksen laatua nostaa. Tulemme väistämättä sen tosiasian eteen, että perusrahoitus ei tule riittämään moninkertaiseen työhön, yksilölliseen opiskelijoiden kohtaamiseen ja tukeen. Tämä puolestaan tuskin tapahtuu, sillä vuonna 2023 syntynyt ikäluokka oli noin 44.951 ja edellä mainittuja korkeakoulujen aloituspaikan vastaan ottaneita oli noin 90.027, joista kansanvälisiä opiskelijoita oli 12.998. Sivuhuomautuksena voi todeta, että 3% korkeakouluopiskelijoista oli enemmän kuin yksi tutkinto-oikeus.

Tulemme näkemään kykenevätkö korkeakoulut nykyistä resurssiviisaammin tarjoamaan entistä parempia työelämälähtöisiä sisältöjä opiskelijoillemme käyttäen tekoälyratkaisuja opintopolkujen ohjaamisessa ja Digivisio2030-kaltaisia tietovarastoja tiedolla toimimisen tukena, vai käperrymmekö omiin protektionistisiin korkeakoulukupliimme hitaasti kurjistumaan.

Korkeakoulujen moninaistuminen

Toinen muutosta ajava vektori on alueelliset erityistarpeet. Pääkaupunkiseudulla on vahva profiiliero yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välillä. Ammattikorkeakoulut esiintyvät yhteistyön kautta ja opintopolkuja yliopistoihin rakennetaan. Erityisiä toimijoiden konsolidaatioon kannustavia syitä ei ole; hakijamäärät ja kiinnostus kaupungistumisen ja kasvamisen näkökulmista tuovat erinomaisen hakupaineen kaikille korkeakouluille.

Tampereella, Oulussa, Lappeenrannassa ja Lapissa on syntynyt alueellista kehitystehtävää tukevia rakenteita, joissa yliopisto on ostanut ammattikorkeakoulun osake-enemmistön. Laajempi koulutustarjonta, tieteellisen perustutkimuksen ja ammattikorkeakoulujen työelämälähtöisen soveltavan tutkimuksen yhdistelmällä pyritään lisäämään vaikuttavuutta ja vetovoimaa alueen tarpeisiin. Nyt käytävä keskustelu Vaasan yliopiston ja VAMKin fuusioista saattaa johtaa vastaaviin rakenteisiin. Kiintoisaa kehitystä edustaa Lappeenrannan teknisenyliopiston, nykyisen LUT, lähestyminen. Siinä näkyy myös alueellisen kädenjäljen kasvattaminen yhdistämällä kaksi ammattikorkeakoulua ja yliopistostatuksen tuominen uudelle alueelle Lahteen.

Näiden rinnalla on kaupungit, joissa toimii sekä yliopisto sekä ammattikorkeakoulu. Jyväskylässä, Turussa, Kuopiossa ja Joensuussa. Jyväskylässä koulutusasteiden välille on syntynyt tiivis yhteistyö, Turussa toimii useita korkeakouluja sekä Kuopiossa ja Joensuussa oleva Itä-Suomen yliopisto kattaa kahden ammattikorkeakoulun toiminta-alueet. Tavoitteet on näillä alueilla saavutettu toiminnallisella yhteistyöllä ilman yhteisiä rakenteita.

Muissa maakunnissa on yliopistojen yliopistokeskuksia sekä ammattikorkeakouluja. Näiden välillä on vaihtelevassa määrin yhteistyötä ja aluetarpeista lähtevää painotusta joko koulutukseen tai tutkimukseen. Lisäksi on vielä joukko erityistehtäviin ja/tai verkostomaiseen toimintaan keskittyneitä korkeakouluja, esimerkkinä Poliisiammattikorkeakoulu tai Högskolan på Åland. Huomattavaa on, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta korkeakoulujen toiminta on varsin paikallista. Jääkö keskushallintojohtoisen mallin rooliksi siis tukea eri toimintaympäristöistä syntyvää tarvetta ratkaista koulutuksen rakenteet ja tukea vaikuttavuuden kasvua lain säädännön ja rahoituksen keinoin vai uhkaako eri lähtökohdista lähtevä tarve ja ratkaisu eriyttää koulutusta ja tutkimusta liikaan?

Kohti uutta korkeakoulujärjestelmää?

Siirryttäessä valtiojohtoisesta hajaantuneesta korkeakoulurakenteesta kohti markkinavetoista rakennetta olemme duaalimallin tulevaisuuden kysymyksessä. Duaalimalli, eli korkeakoulujen jakaminen perustutkimuksen ja soveltavan työelämälähtöisen soveltavan tutkimuksin perusteella yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin, on kirjoitettu osaksi nykyistä hallitusohjelmaa. Se luo kaksi korkeakoulukategoriaa, joiden tavoitteita ohjataan erilaisin rahoitusinsentiivein.

Alueen tarpeet ovat ohjanneet ammattikorkeakoulujen kehitystä niiden rakentamisesta saakka, sillä käytännössä kaikkien omistajapohjassa enemmistö on ollut kaupungeilla tai kunnilla. Omistajaohjauksen takana on siten ollut demokraattisella prosessilla valittu entiteetti, joka on vastuussa lopulta alueen äänestäjille. Yliopiston hankkiessa osake-enemmistön, myös tavoiteohjaus on siirtynyt uudelle omistajalle. Yliopistojen laaja autonomia sekä vastuullisuus tieteen riippumattomuuteen poikkeaa merkittävästi aiemmasta tavoitevastuusta.

Duaalinen rahoitusmalli pakottaa valtion rahoituksen kohdentamisen joko yliopiston tai ammattikorkeakoulun lakisääteisiin tehtäviin. Tosin Sami Savolaisen väitöskirjatutkimuksen mukaan omistajuus näyttää vaikuttavan perusrahoituksen kohdentumiseen opetuksen, tutkimuksen ja palveluostojen painotuksiin merkittävästi. 

Omistajuusjärjestely sekä rahoitukseen liittyvät rajoitteet ja perusrahoituksen kapeneminen tulee haastamaan duaalimallin, sillä syntyvät rakenteet näyttävät olevan lähtökohdiltaan ja painotuksiltaan kovin erilaisia. Duaalinen malli on tasapainottanut insentiivit kannustaa kansainvälistä kilpailua huipputieteessä ja korkeakoulutetun asiantuntijatyövoiman saatavuuden. Mitkä keinot tulevaisuudessa ovat ohjaavia tekijöitä, jolla kansallisesti tämä tasapaino olisi saavutettavissa vai siirrämmekö tasapainon hakemisen yliopistoinstituution tehtäväksi?

Miltä tulevaisuus näyttää?

Nykyinen korkeakoulujärjestelmä on ylimitoitettu ja liian kallis nykyiselle syntyvyydelle ja maahan muuttavien kansainvälisten opiskelijoiden määrälle, jos tarkastellaan seuraavien kymmenen, kahdenkymmenen vuoden perspektiiviä. Näyttää siis selvältä, että rahoitusmalli ja sen duaalinen luonne on uudistettava. Ratkaisemme silloin määritämmekö kaksi tai useampia kategoriaa korkeakouluille, vai avaammeko tarvelähtöisen rahoitus kilpailun kaikille korkeakouluille, kuten useissa verrokkimaissa? Samalla tulee harkintaan myös se, millaiset mekanismit rakennamme tieteen ja TKI:n rahoituksen kanavoimiseen.

Rahoitusmallin rooli tavoiteohjaavana työkaluna tulee korostumaan. Rahoituskriteerit ja regulaatio tulee säätämään korkeakoulutuksen tarjontaa. Missä ja millaista korkeakoulutarjontaa on saatavilla riippuu pitkälti siitä minne rahoitusta osoitetaan. Tämän vuoksi rahoituksen vaikuttavuuden arviointi ja näiden tulosten hyödyntäminen parlamenttaariseen ohjaamiseen tulee olemaan koulutuspolitiikan ydinkysymyksiä. Jatkossa vaikuttavuuden määritelmä ja mittaaminen ovatkin äärimmäisen tärkeitä. Vaikuttavuuden määritelmä ohjaa siihen, millainen tuleva korkeakoulutusrakenne Suomeen syntyyn. Keskustelu näiden määrittelemiseksi ja käyttöönottamiseksi tulisi aloittaa mahdollisimman pian.