Osaamisen kartuttamisesta ja sen tunnistamisesta

Kun olin päättänyt väitellä, oli edessä opintojeni kokoaminen tutkinnoksi. Tämä tapahtui aikana, jolloin oli mahdollista etsiä omaa polkua nykyistä paljon pidempään. Oli suorittanut noin 300 opintoviikkoa sekalaisia opintoja niin pääaineitteni fysiikan ja teoreettisen fysiikan, kuin yleisemmin kiinnostaneiden tietotekniikan ja tähtitieteen aloilta. Tutkintoon vaadittiin laudatur, cumlaudeapprobatur ja approbatur kokonaisuudet. Siispä ensimmäinen fysikkasta, toinen teoreettisesta fysiikasta ja … Niin, kokonaisuutta muista suorituksista ei sitten muodostunutkaan. 

Havainnoiva tähtitiede jäi suorittamatta, sillä säät eivät sinä talvena suosineet havainnointia. Tietojenkäsittelystä oli paljon opintoja, mutta approon vaadittava tietokonetyövälineenä-kurssi pysähtyi siihen, että Porthanian suuressa salissa parin sadan muun opiskelijan kanssa odoteltiin ensimmäisillä luennoilla 45 minuuttia sitä, että luennoitsija olisi saanut videotykin kytkettyä näkymään. Kun ei saanut, niin into lopahti. Tätä ennen olin jo luennoinut fysiikan laitoksella itsekin. Ratkaisu oli mennä matikan laitokselle tenttiin ja osoittaa approbatur tasoinen osaaminen tentillä tai parilla. Muutama tunti tenteissä, joissa fysiikan jatkokurssien edellytyksenä oleva matemaattinen osaaminen sai tuntumaan helpolta. Sitten hakemaan tutkinto tiedekunnalta.

Paljon on aikaa kulunut, mutta edelleen olemme saman oppimisen ja osaamisen osoittamisen äärellä, mutta entistä harvempi korkeakoulun aloittava opiskelija tulee suoraan lukiosta. Monella on takanaan aiempia opintoja ja työelämää. Matkan varrella on opittu uusia taitoja – joku on virittänyt mopoa, toinen opetellut koodaamaan ja kolmas kohtaamaan ja auttamaan lähimmäisiä vaikkapa vapaaehtoistyössä. Ennen tutkinnon antoa korkeakoulun pitää varmistaa osaamisen taso, sen kattavuus ja vielä teoreettiseen viitekehykseen nivoutuminen, jotta osaamisen kehittäminen ja kehittyminen on mahdollista.

Millainen työ uuden asian oppiminen on? Perinteisesti olemme katsoneet historiaan. Keskiripeä opiskelija oppii Saksan epäsäännölliset verbit niin ja niin monessa tunnissa. Toinen keskiripeä opiskelija osaa lukea nuotteja näin ja näin monen tunnin harjoittelulla. Kukaan ei kuitenkaan osaa sanoa tuleeko hänestä koskaan edes auttavaa pianistia tai mullistaako hän saksalaisen kaunokirjallisuuden. Matka formaalista suvereeniin osaamiseen on edelleen kovin yksilöllinen.

Mitoitamme osaamisen oppimisen opintopisteiksi, opettajan työtunneiksi ja itsenäisen oppimisen ajaksi. Olkoon yksi opintopiste vaikka 27 työtuntia. Mitattakoon osaaminen tentillä, keskustelulla tai vaikka monivalinnalla. Olkoon vastuu mittauksen oikeellisuudesta sillä korkeakoululla, jonka nimi on lopulta todistuksessa. Mutta erotetaan kuitenkin kaksi asiaa 1) arjen vaatima opettajatyön mitoitus, joka perustuu historialliseen keskiripeyteen ja 2) opiskelijan osaamisen kertyminen, joka voi lähteä kovin erilaisilta tasoilta ja rakentua huikeasti eri nopeuksilla riippuen opiskeluvalmiuksista, geneerisistä taidoista ja kognitiivisista kyvykkyyksistä.

Oppimisen ja opettamisen kenttä järisee. Gutenberg painokoneellaan, Tim Berners-Lee www-sivuillaan ja Sam Altman ChatGPT:llään ovat vuorollaan vapauttaneet ja uudelleen muotoilleet tiedonkulkua. Vapaa tieto otetaan avosylin vastaan. Kestää aina hetken, ennen kuin ymmärrämme, ettei uusi media tuota aitoa, asenteista vapaata tai oikeaa tietoa. Kenen pitäisi vastata siitä, että uuden median kautta saatu tieto on oikeaa ja totta? Tylsä vastaus on, että riippuu tapauksessa. Kun ajattelemme, että osaaminen rakentaa pohjan jossain tehtävässä toimimiseen, on vastuu sillä, joka antaa luvan toimia tehtävässä. 

Marika Toivola pohdiskeli Uusi Suomen (2.2.2024) blogissaan huolensa siitä, voiko insinööriopintoihin vaadittavat matemaattiset ja fysiikan taidot hankkia itseopiskelulla kymmenessä minuutissa? Vastaus on, ettei tietenkään. Vaikea uskoa, että kymmenen minuuttia ei edes riitä osoittamaan tarvittavia taitoja. Silti, uskallan väittää, että väitöstyön jälkeen olisin suorittanut tarvittavat osaamisen osoittamisen aiemmin hankitun osaamisen kautta – kuten aikoinaan tuon matematiikan approbaturinkin. Kokonaan toinen kysymys onkin se, miten tuo osaaminen osoitetaan ja kuka uskaltaa laittaa nimensä pantiksi siitä. Blogissa mainitussa tapauksessa häpeä ei ole opiskelijan, vaan sen joka väittää suorituksen riittävän insinöörin matematiikan ja fysiikan taidoiksi.

Teknisten oppimisalustojen ja tekoälyn yhdistämisessä kanssa olemme vasta kovin alussa. Olen kuullut puheenvuoroja, joissa halutaan sulkea itseopiskelun digialustat ja tekoälyn kategorisesti pois erityisesti tutkinto-opiskelijan arjesta. Tämä olisi karhunpalvelus Suomelle, vaikka se toki lyhyellä tähtäimellä varjelisikin perinteistä opettajan roolia tiedon portinvartijana ja kuraattorina. Tämä rooli opettajuudessa on väistämättä jäämässä historiaan. Näyttää nimittäin siltä, ettei tekoäly itsessään korvaa ammattilasta. Hänet korvaa toinen ammattilainen, joka osaa soveltaa tekoälyratkaisuja oman työnsä tehostamiseen. Samalla osa työn lisäarvosta siirtyy tekoälyteknologiaa tuottaville toimijoille. Tämä murros on tapahtumassa niin toimittajille, juristeille, lääkäreille ja opettajille. Suomessa tulemme tässä jälkijunassa.

Teknisten oppimisalustojen ja tekoälyn yhdistämistä ei pidä myöskään katsoa vain oppimisanalytiikan näkökulmasta, sillä sekin maailma on jo historiaa. On tietenkin hyvä tietää ja mitata mitkä opettajan ennalta laatimat kysymykset, tehtävätyypit tai sisällöt tuottavat hyvää ja kestävää osaamista. Parempi tapa olisikin ajatella tätä kahden suuntaisena ongelmana; millainen tehtävä ja millaiselle opiskelijalle tuottaa parhaan tuloksen. Juuri tämän kanssa moni opettaja tuskailee. Toive ja tarve materiaalin mukauttamiselle, henkilökohtaiselle ohjaamiselle ja opiskelijan kohtaamiselle tuntuu suuremmalta kuin aiemmin. Syynä tähän on osaltaan rahoituksen oheneminen ja osaltaan aiemmin mainittu opiskelijan taustojen ja elämän tilanteiden kirjon kasvaminen.

Korkeakouluissa opettajan rooliin kohdistuu uuden suuntaista painetta. Hyvin pitkään aikaan ei ole riittänyt ”kalvojen ääneen luku” luokan edessä – vaikka muistelen tällaistakin opetusta saaneeni. Nyt tulisi osata eriyttää oppijat niihin, jotka tarvitsevat erityisesti opettajavetoisuutta, niihin jotka oppivat osana ryhmää ja niihin, joille itseopiskelu tuottaa parhaan tuloksen. Vain näin nyt tarjolla oleva aika riittää. Ja tähänkään yhteiskunnan tarpeista ja rahoituksesta tuleva paine ei pääty, sillä lopulta eriyttäminen ja oppimisen mittaaminen palaa yksilöön. Millainen on siis tekoälyn rooli seuraavan viiden tai kymmenen vuoden aikajänteellä?

Palataan antiikin aikaan ja Sokratekseen. Hän uskoi vakaasti keskusteluun, dialektiseen ja dialogiin menetelmänä oppia. Siinä opettaja keskittyi yksilöön ja hänen oppimiseensa. Opettamisen ”teollinen vallankumous” siirsi opettajuutta dialogista luennointiin. Opettamisen ”digitaalinen vallankumous” mahdollisti entistä suuremmat, ajasta ja paikasta riippumattomat ryhmät ja oppimisen seuraava vallankumous – olkoon nimeltään vaikka tekoäly – sulkee tämän ympyrän.

Voisiko siis tulevassa opettajan osaaminen keskittyä kuratointiin, kokonaisuuksien jäsentämiseen ja ihmisyyden ja sivistyksen tuomiseen oppijoille? Ohjataan tekoäly tukemaan opettajan työtä – alussa luomaan lisätehtäviä ja tarkastamaan niitä, jatkossa juttelemaan ja varmentamaan, että oppija ymmärtää ja osaa sanoittaa osaamistaan siitä kehyksestä ja kokonaisuudesta, jolla osaaminen halutaan varmentaa.

Tässä siis haaste teknologiajäteille; tarvitsemme hyvin käyttäytyviä tekoäly-Sokrateksia apuopettajiksi. Pidetään huoli, ettei heille käy kuin historialliselle isälleen. Hänethän tuomittiin kuolemaan nuorison villinnästä.

TLDR:

1. Yksilöllinen oppiminen ja osaamisen arviointi: Teksti käsittelee oppimisen ja osaamisen näkökulmaa korkeakouluympäristössä, korostaen yksilöllisiä oppimistapoja ja korkeakoulun vastuuta varmistaa osaamisen laatu ja kattavuus.
2. Teknologian rooli opetuksessa ja tekoälyn haasteet: Kirjoittaja pohtii teknologisten oppimisalustojen ja tekoälyn alkuvaiheita opetuksessa, haastaen sulkea itseopiskelun teknologia-alustoilta ja korostaen tarvetta kehittää hyvin käyttäytyvää tekoälyä.
3. Opettajan roolin muutos: Teksti käsittelee korkeakouluopettajan rooliin kohdistuvaa painetta ja tarvetta eriyttää opetusta vastaamaan erilaisten oppijoiden tarpeita.
4. Visio tulevaisuuden opettajan osaamisesta: Kirjoittaja haastaa miettimään tulevaisuuden opettajan osaamista, keskittyen kuratointiin, kokonaisuuksien jäsentämiseen sekä tekoälyn rooliin opetuksessa.

Kiitos ChatGPT!

4.2.2023 / Matti